Haagan alppiruusupuisto

Olen rakastanut alppiruusuja siitä saakka, kun 1990-luvun loppupuolella pääsin puutarhakoulun opintomatkalla tutustumaan Alankomaissa rodopuistoon. Nuo jättimäiset pensaat täydessä kukassaan jättivät mieleeni lähtemättömän jäljen. Sen jälkeen olen käynyt ihastelemassa rodoja niin Mustilassa kuin Piikkiössäkin. 

Tänä vuonna satuin olemaan koulutuksessa Helsingissä toukokuun loppupuolella ja koulutuspaikka oli melko lähellä Haagan alppiruusupuistoa. Niinpä suuntasimme kollegan kanssa jalottelemaan sinne koulutuspäivän jälkeen. Kiitos lämpimän toukokuun, atsaleat olivat jo komeassa kukassa ja muutama rodokin jo aloitteli pikku hiljaa aukomaan nuppujaan. Ihmisiä puistossa oli perjantai-iltapäivänä reippaanlaisesti, mutta ajoittain puiston metsäisillä poluilla sai olla hetken rauhassa nauttimassa satumaisesta tunnelmasta.

Puistoon oli ulkopaikkakuntalaisenkin lopulta helppo löytää, vaikka Pikku Huopalahden asemalla olimmekin sen verran eksyneen näköisiä, että saimme paikallisilta ystävällisiltä ihmisiltä lähestymisohjeet. He olivat tottuneet jokakeväisiin rodopuiston etsijöihin ja jaksoivat hymyissä suin meitä opastaa. Puistoa lähestyttäessä huomion varasti aivan ensimmäisenä linnunlaulu, joka voimistui voimistumistaan ja imaisi sitten mukaansa metsäiseen puistoon. Puistosa oli mukavasti ajateltu myös esteettömyyttä, puisia kulkuväyliä olisi päässyt kulkemaan niin pyörätuolilla kuin lastenvaunuillakin. Puistossa oli myös muutama katselulava, josta korkeaksi kasvanutta kasvillisuutta pääsee ihailemaan myös hiukan eri perspektiivistä.

Suosittelen kyllä lämpimästi vierailemaan puistossa, itsekin aion varmasti joskus suunnata sinne uudelleen vielä otollisempaan aikaan, eli keäkuun alkupuolella.